Sinä voit sanoa: “Rouva A rakastaa intohimoisesti kaunokirjallisuutta. Hän käyttää sen lukemiseen melkein kaiken vapaa-aikansa.” Tai yhtä hyvin: “Rouva A rakastaa keksittyjä tarinoita keksityistä ihmisistä. Hän ei vapaa-aikanaan juuri muuta teekään kuin lukee niitä.”
– Toinen lause tekee rouva A:sta sivistyneen ihmisen, toinen taas jotain aivan muuta. Silti kumpikin lause on totta. Miten tämä on mahdollista
Suomalaisessa keskustelussa on iso ahdistus siitä, että varsinkin nuoret sukupolvet lukevat kirjallisuutta vähemmän kuin toivottaisiin ja että lukutaitokin on ruostumassa. Kuitenkin kirjallisuus on sivistyksen perusta. Mutta hitto vieköön, onko kaunokirjallisuus edes sivistystä? Nyt? Tässä maailmantilanteessa?
Minun muorini,
joka pari vuotta sitten kuoli 94 vuoden melko kypsässä iässä, tapasi sanoa, että on olemassa vain sydämen sivistystä, kaikki muu on jotain muuta höpsötystä.
Muori ei ollut kouluja käynyt. Hänen ainoa tutkintonsa oli Väestöliiton kotisisarkoulutus joskus heti sotien jälkeen. Minulla on tallessa hänen kotisisarpinssinsä, jota hän kantaa vanhassa valokuvassa ylpeänä parikymppisenä tyttönä nätissä kotisisar-univormussaan.
Muori ei perustanut näkemystään filosofisiin tutkintoihin vaan siihen elämänkokemukseen että osa ihmisistä on korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta ja akateemisista tutkinnoista riippumatta kusipäitä tai/ja typeryksiä, kun taas jotkut köyhistä ja kouluttamattomista kanssakulkijoista ovat viisaita ja hyviä ihmisiä. Se oli muorille “sydämen sivistystä”.
Hän itsekin oli varsin sivistynyt, sydämen sivistynyt, ja se ei tarkoita että hän olisi ollut pyhimys. Hänen kiukkunsa ja murjotuksensa, kun sen kohteeksi joutui, oli oma lukunsa.
Mutta kun tuli kyse vakavista asioista, yhteiskunnasta, hädänalaisista, eläimistä, luonnosta, mistä tahansa sellaisesta, hän osoitti sydämen sivistystä, jolle kaikkinainen syrjintä, sorto, hyväksikäyttö, epärehellisyys, oman edun tavoittelu, ja muu sellainen, oli täysin vierasta. Hän oli ystävällinen ja vaatimaton eläjä, antelias ihminen, joka ei etsinyt itselleen asiatonta etua missään asiassa, ei koskaan.
Minä olen taipuvainen
näkemään sivistyksen samoin. Olen tuntenut satoja tutkijoita, joista osa on tutkijamaineestaan, ammatistaan ja akateemisesta statuksestaan huolimatta käsittämättömän tyhmiä, poliitikkoja joista useimmat ovat vallanhimoisia ja monet tyhmiä, jotkut turmeltuneita. Ja vaatimattomia pikkuihmisiä, joissa on ne ominaisuudet jotka muori yhdisti käsitteeseen “sydämen sivistynyt”. Se ei ole titteleistä kiinni.
Ajatus että sivistys jotenkin kumpuaisi asemasta, oppineisuudesta, paljosta lukemisesta, joidenkin diskurssien hallinnasta, osallistumisesta kulttuurisiin soitimiin, ja muusta sellaisesta, on minusta täysin hakuteillä. Kuitenkin niin sivistyneisyys useimmiten nähdään. Kulttuuri-ihmisestä, eli sivistyneestä ihmisestä, on tullut arvonimi, joka suodaan muodollisten tuntomerkkien perusteella. Meille on syntynyt “kulttuuri-ihmisten” luokka, johon kuulumalla pääsee sivistyneiden ihmisten kirjoihin, oli millainen moukka tahansa. Ja yksi noista tuntomerkeistä on meilläkin jo satoja vuosia ollut lukeneisuus, paljon lukeminen.
Mutta sanat eivät luo arvoa
Sinä voit sanoa: “Rouva A rakastaa intohimoisesti kaunokirjallisuutta. Hän käyttää sen lukemiseen melkein kaiken vapaa-aikansa.”
Tai yhtä hyvin: “Rouva A rakastaa keksittyjä tarinoita keksityistä ihmisistä. Hän ei vapaa-aikanaan juuri muuta teekään kuin lukee niitä.”
Näiden lauseiden referentti, kohde, on tarkalleen sama, mutta ensimmäinen lausahdus luo kuvaa sivistyneestä ihmisestä, jälkimmäinen taas antaa henkilöstä kuvan hieman typeränä ja ehkä jopa vastuuttomana haihattelijana, todellisuuspakolaisena.
Kumpikaan lause ei itsessään todista mitään. Mutta yhdessä ne kertovat siitä, että vaikka sanat voivat antaa asioille arvokkaan leiman, ne eivät voi luoda arvoa. Leima voi olla sumutusta, tai itsestä puhuttaessa itsepetosta. Se voi myös olla yhteiskunnallisesti tarkoitushakuista kieltä, jolla vaikutetaan yhteiskuntaan, sen rahanjakoon, sosiaalisiin arvojärjestyksiin, lainsäädäntöön.
Meidän koko yhteiskuntamme on täynnä esimerkkejä tästä. Sanat salakuljettavat sisäänrakennettuja arvoja, jotka kritiikitön sanankäyttäjä sisäistää huomaamatta että häntä vedätetään. Kuka vedättää? Kuka kulloinkin. Sanoilla on historiansa. Arvottavat sanat erityisesti ilmentävät miltei aina jonkun ihmisryhmän saavutettua etua.
Jos se etu on jo vakiintunut, tullut tavaksi, se tuntuu itsestäänselvältä, ilman muuta todelta, kiistämättömältä, ja sen kiistäminen raivostuttaa niitä jotka sen sanan vuoksi ovat jotenkin saamapuolella, joiden edut, identiteetti tai itsetunto ovat uhattuina. Kiistäjä törmää yhteiskunnan yhteiseen kognitiivisen dissonanssin muuriin.
Mutta kaunokirjallisuuskaan ei voi olla sivistystä itseisarvoisesti. Eikä kaunokirjallisuuden lukeminen automaattisesti kerro sivistyksestä. Edes suuressa mitassa se ei välttämättä tee ihmisestä sivistynyttä.
On kysyttävä, mitä kaunokirjalisuus tekee ihmiselle, mitä muuta se antaa kuin itsensä. Mikä on sen anti sivistykselle?
Sivistys tarkoittaa
usein koulutusta ja oppineisuutta. Sivistynyt ihminen on lukenut, perehtynyt asioihin, ymmärtää historiaa, taidetta, tiedettä, yhteiskuntaa, toisia ihmisiä, erilaisiakin. Avainsana on ymmärtäminen.
Sivistys tarkoittaa myös henkistä ja moraalista kypsyyttä ja vastuuntuntoa. Sivistys on kykyä välttää asenteellisuutta, toimia harkitusti erilaisten impulssien sijaan, käyttäytyä kohtuullisesti, olla oikeudenmukainen, nähdä omaa etua laajemmalle ja toimia siltä pohjalta.
Tällä akselille latautuvat myös sellaiset asiat kuin vaikka taloudellinen tasa-arvo, jokaisen lapsen oikeus mahdollisuuksiin vanhempien varallisuudesta ja asemasta riippumatta, eläinoikeudet, ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ja seksuaalinen tasa-arvo. Nämä listat eivät ole täydellisiä, mutta ne näyttävät suuntaa siihen, mitä kaikkea sivistys voi tarkoittaa.
Kaikki nämä asiat ovat myös poliittisia. Kun noita listoja katsoo, huomaa heti että eri poliittiset puolueet ovat eri tavoin ansiokkaita tai puutteellisia sivistyksellisestä näkökulmasta.
Minusta kirjallisuus on sivistystä
vain jos se edistää näitä tavoitteita. On selvää, että jokainen kirja ei voi edistää niitä kaikkia. Eikä edistäminen voi tarkoittaa sitä, että kirjan olisi toitotettava näitä. Sellainen teksti ei olisi kaunokirjallisuutta vaan propagandaa. Mutta hyvä kaunokirjallisuus luo tilan, joissa näitä asioita on mahdollista ja luonnollista pohtia.
Tältä pohjalta voi kysyä, onko Hitlerin Mein Kampfin lukeminen sivistävää. Se riippuu siitä miten sinä luet sitä ja mitä sinä annat sen kirjan tehdä sinulle. Jos sinä innostut siitä, koska se vastaa sinussa olevia ennakkoluuloja ja pyhittää sinun vihasi ja katkeruutesi, se ei ole sinulle sivistävä kirja.
Mutta jos sinä käytät sitä vaikkapa sen ymmärtämiseen miten kansallissosialismi saattoi vedota niin moneen ja miten fasismin siemen voi näyttää viattomalta poliittisen puolueen ohjelmassa, sen lukeminen voi olla hyvin avartava ja sivistävä kokemus.
Kirja itsessään ei ole sivistävä eikä turmeleva. Hyllyssä se on neutraali. Se muuttuu yhteiskunnalliseksi todellisuudeksi vasta lukijansa mielessä ja toiminnassa.
Toisissa kirjoissa potentiaalisesti sivistävää ja potentiaalisesti turmelevaa sisältöä tietysti on enemmän kun toisissa. Ja kun monen kyky arvioida lukemaansa kriittisesti on mitä on, jotkut kirjat ovat vaarallisia, jopa niin että joskus on perusteltua kieltää niiden yleinen levitys.
Kuitenkin suurin osa kaunokirjoista on sivistyksellisesti melko neutraaleja, vähäsisältöisiä. Niitä ei lueta ymmärryksen etsimiseksi vaan koska kirja antaa luvan ja mahdollisuuden samastua joihinkin hahmoihin ja kokea heidän kanssaan tunteita joidenkin hahmojen puolesta ja ehkä toisia vastaan. Suurin osa lukukokemuksista on samanlaista virtuaalielämää by proxy kuin vaikkapa elokuvan katsominen. Siis viihdettä.
Viihdettä tarvitaan tässä kovassa maailmassa
mutta mitä jos se vie suurimman osan ihmisen ajasta? Miten käy sivistyksen, tai sivistyneen kansalaisuuden? Me elämme demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa jokainen henkirahan puolestaan maksanut saa osallistua päätöksentekoon. Mutta millä tiedoilla ja ymmärryksellä hän tekee sen, millä prioriteeteilla?
Jos kaunokirjojen runsas nauttiminen ilman muuta johtaisi ihmisen korkeaan henkiseen kehittymiseen yksilönä tai kansalaisena, se näkyisi ihmisestä, mutta minä en kyllä ole sellaista korrelaatiota havainnut. Ehkä jopa pikemminkin hieman toisin päin. Ihmiset jotka ovat kaikkein innokkaimpia kaunokirjallisuuden lukijoita harvoin tietävät paljoakaan muusta, kuten esimerkiksi yhteiskunnasta tai luonnontieteistä.
Kuitenkin me elämme
maailmanaikaa jota voisi hyvin kuvata Nooan arkiksi: me olemme aluksessa, joka seilaa katastrofin meressä, ja pelastautuminen vaatisi koko yhteiskunnalta paljon luonnontieteellistä tietoisuutta ja päättäväisyyttä toimia sen pohjalta, ajaa läpi tarvittavat poliittiset päätökset. Ekologinen kriisi, jossa me kynnämme, on paljon ankarampi ja vaarallisempi kuin suurin osa ihmisistä ymmärtää.
Ei ole liioiteltua sanoa, että me olemme keskellä tuhoa, joka eskaloituu joka hetki. Jokainen viivytelty vuosi ilman ratkaisevia päätöksiä pahentaa sitä. Mutta suurin osa ihmisistä ei tiedä sitä eikä usko jos heille kerrotaan, koska heiltä puuttuu perustiedot sen ymmärtämiseksi mitä on tapahtumassa.
Useimmille kaikki reettathunbergit ovat vouhottavia outolintuja vaikka kiistaton tieteellinen totuus on, että koko sivilisaation säilyminen on itse asiassa sen varassa miten hyvin ekologian ja ilmastonmuutoksen tutkijoiden ja greettathunbergien viesti otetaan vastaan.
Fysikaalisen kemian tutkija C. P. Snow esitti Cambridgessa vuonna 1959 pitämässään Rede-luennossa ja myöhemmin kirjassa The Two Cultures and the Scientific Revolution, ajatuksen että moderni sivistys on revennyt kahtia ja että luonnontieteiden ja humanistisen/kirjallisen kulttuurin ihmiset elävät eri maailmoissa, puhuvat eri kieltä, kunnioittavat eri arvoja, eivätkä ymmärrä toisiaan.
Valitettavasti se on totta. Suurin osa aktiivisimmista kaunokirjallisuuden harrastajista on linnottautunut humanistisen kulttuurin sisään eikä maailman luonnontieteellinen puoli voisi vähempää kiinnostaa. Keksityt tarinat keksityistä ihmisistä kriiseissään voittavat tarinana todellisen tiedon todellisesta maailmasta, joka on kuolettavassa kriisissä joka olisi vielä estettävissä.
Se että luonnontieteellisen kulttuurin ihmiset voivat samalla tavoin olla sokeita humanistisen kulttuurin asioille, on toki totta, mutta tilanne ei ole symmetrinen: romaanien sankarien ja sankaritarten ongelmat voivat odottaa, mutta tämä meidän sivilisaatiomme kriisi ei voi.
Seuraavina vuosikymmeninä ratkeaa, päätöksin joita tehdään nyt joka päivä, selviääkö tämä globaali sivilisaatio hengissä vai putoaako se paikallisiin barbarioihin ja matalan teknologian umpioihin samalla kun väestö romahtaa nykyisestä murto-osaan. Jos sinä olet vannoutunut humanisti, sinä et luultavasti usko että niin on käymässä, kaikkihan näyttää suht kivalta, eikö muka?
Niin kuitenkin on käymässä, mutta sen ymmärtäminen miksi ja miten se tapahtuu ja mistä me sen tiedämme, vaatii huomattavasti paremmat perustiedot luonnontieteistä kuin useimmilla kansalaisilla, mukaan lukien useimmat kansanedustajat, ministerit ja kanisterit, on.
Ei se mahdottomia vaadi. Ei kenenkään ole pakko palata koulun penkille. Mutta jos pääosin viihteenä luettu kaunokirjallisuus vie kaiken sen ajan joka vaadittaisiin että kansalainen hankkisi demokratian tällä historian hetkellä tarvitseman kansalaistietämyksen, kaunokirjallisuus ei hänelle ole sivistyksen tuki vaan sen este.
