Yksi tämän ajan suurista kysymyksistä on yksilön ja yhteiskunnan suhde kotieläintuotantoon yleensä ja erityisesti lihansyöntiin. Kysymys on paljon enemmästä kuin vain lajinmukaisista ja miellyttävistä asuintiloista tuotantoeläimille. Kysymys on siitä, onko ihmisellä ylipäätään oikeutta tappaa eläimiä syödäkseen kun se ei enää ole välttämätöntä. Ihmiset voitaisiin aivan hyvin ruokkia muullakin tavoin, jos elintarviketuotantoa vain kehitettäisiin siihen suuntaan.
Kysymyksen paino tulevaisuudessa vielä väistämättä kasvaa, toisaalta ekologisista, toisaalta eettisistä syistä. Ekologiset syyt on suhteellisen helppo ymmärtää, jos viitsii vaivautua ottamaan selvää asioista. Eeettinen kysymys on paljon kinkkisempi, sillä etiikka on aina arvonvarainen.
Melkein jokainen rakastaa kissoja tai koiria. Niitä paapotaan kodeissa kuin karvaista perheenjäsentä, eikä syyttä: kissan tai koiran pyyteetön ystävyys on kauneimpia asioita mitä voi kokea. Jotkut taas löytävät sen ystävyyden hevosista.
Sen sijaan lehmiä, sikoja, lampaita, kaneja, minkkejä, kettuja ja muita tuotantoeläimiä tapetaan ja joko syödään tai muutetaan turkiksiksi tai nahkatakeiksi tai kengiksi suunnattomia määriä joka päivä. Kuitenkaan nämä eläimet eivät eroa koirista, kissoista ja hevosista missään olennaisessa suhteessa. Harva vain on koskaan tutustunut niihin sillä tavoin henkilöinä kuin omaan koiraan tai kissaan. Myös niiden ystävyys voisi olla elämää mullistava kokemus.
Tämä tekopyhyys ja itsepetos on aivan samanlainen kuin jossain vaiheessa vallitsi ”alempia ihmisrotuja” kohtaan. Tummaihoiset eli ”neekerit” olivat valkoisten silmissä tuskin tuotantoeläimiä kummempia, ja heitä myytiin kuin karjaa omistajalta toiselle. Vihollisvaltion kansalaiset esitettiin kirkkojen siunaamassa valtiollisessa propagandassa epäihmisinä, joiden tappaminen ei ollut synti vaan kansalaiskunnia.
Se että ihmisen suhde tuotantoeläimiinsä on tänään aivan samanlainen, on kiistämätön tosiasia. Ja että se perustuu itsepetokseen eläinten kehitysasteesta ja sielunelämästä, on taivahan tosi. Mutta vasta pieni osa ihmisistä on sallinut itsensä huomata tämän eettisen ongelman. Ja ihmisen synnynnäinen itsepetosmekanismi, kognitiivinen dissonanssi, huolehtii siitä, ettei suurin osa ihan heti tule näitä kysymyksiä pohtimaankaan.
Kaksiosainen Octolution-sarjani käsittelee juuri tämän kysymysen kohtaamisen vaikeutta sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti, elintarvikehuollon näkökulmasta. Kirja on romaani, ja se voidaan lukea science fictionin tai yhteiskunnallisen fictionin genreen.
Aktivistien uusi ase
Octolution 2027 on kertomus erään amerikkalaisen yliopiston ympärillä vaikuttavasta pienestä eläinoikeusaktivistien joukosta, joka sattumalta keksii keinon jolla eläimille voidaan antaa puhekyky. Se perustuu uuteen löytöön ihmisen aivoista, elimeen jota sen erikoisen muodon vuoksi aletaan leikillisesti kutsua Octopussyksi.
Tarinan toinen päähenkilöistä on filosofian professori ja eläinoikeusradikaali Cora Chatwin, toinen on yliopistolla ihmisen neurofysiologiaa tutkiva tohtoriopiskelija Jonas Sundberg, joka tahtomattaan löytää itsensä eläinoikeusradikaalien maailman ja oman pikkuporvarillisen akateemisen maailmansa välimaastosta, ja joutuu tekemään valintansa.
Kun ase löytyy, sille löytyy myös käyttäjä. Aktivistiryhmä suunnittelee ja toteuttaa historian suurimman terrori-iskun kansainvälistä elintarviketeollisuutta vastaan, eikä maailma enää koskaan ole entisensä.
Kirjan toisessa osassa, nimeltään Aurinkokaupunki, kerrotaan mullistuksen tarina erään australialaisen aktivistijoukon ja erään nautalauman näkökulmasta. Maailma muuttuu ja ulvoo muutostuskissaan. Mutta paluuta entiseen ei ole. Lisätietoa löytyy tästä saitista sivulta https://erkkikauhanen.com/octolution/
