Kirjallisuuden ekosysteemit, blogiteksti

Read Time:3 Minute, 30 Second

Ihan ajatusleikkinä, millainen voisi olla kirjallisuuden ekosysteemi ilman kustantajia, tai niin että kustantajien rooli olisi paljon nykyistä pienempi ja vain vaihtoehtoinen?

Jokainen kirjailija ja kirjallisuus nousevat aina jostain ajankohdasta erityisine ilmapiireineen, teknologioineen ja myytteineen, joistain sukupolvikokemuksista, jonkun kulttuuripiirin sammalikosta ja maaperästä, jostain sosiaalisesta ympäristöstä ja jostain lukijayhteisöstä. Kirjallisuuden ekosysteemeihin kuuluvat myös ne institutionaaliset rakenteet, joiden puitteissa kirjallisuuden tuottaminen, välittäminen ja kuluttaminen tapahtuu.

Tähän asti kirjallisuuden ekosysteemejä ovat vahvasti hallinneet kustantajat ja medioiden ammattikriitikot. Nyt on kriitikoiden osalta jo tapahtunut muutosta, kun some on tuonut mukaan vertaisarvioijat, influensserit. Heidän vaikutuksensa on yhä valtavasti pienempi kuin suurilevikkisen median ammattikriitikoiden, mutta minä kuvittelen että siinäkin vähitellen tapahtuu muutos. Miksi? Siksi että minä näen kirjallisuuden ekosysteemien muuttuvan tavalla, joka vähentää vanhojen valtiaiden vaikutusta. Siitä on jo esimerkkejä muualla kulttuurissa.

Mitä sinulle sanovat vaikkapa nimet Katumankeli, Aivolävistys ja Ydinperhe?

No ne ovat bändejä, eteläsuomalaisia, vieläpä hyviä sellaisia. Mutta ei sellaisia, jotka luultavasti koskaan ”pääsevät” suurten musiikkiyhtiöiden listoille tekemään levytyksiä. Niistä ei tehdä juttuja isoon mediaan. Ne ovat pieniä bändejä, jotka omassa genressään tekevät kunnioitettavan hyvää musiikkia. Niillä on omat ihailijansa ja oma sosiaalinen ympäristönsä. Ne tuottavat paljon iloa monille, ja nuoret musiikintekijät itse elävät omaa luovuuttaan niin kuin taiteilijoiden tulee. Tällaisia pieniä bändejä on Suomessakin satoja, ellei tuhansia. Siitä kuohuvasta luovuuden merestä ”suuri julkisuus” ei tiedä mitään. Mutta se on kulttuuria sanan syvässä merkityksessä, ihmisten luovuutta.

Kirjallisuudessakin tämä kihisevä luovuuden meri on. Mutta vanha ekosysteemi toimii suodattimena ja portinvartijana suureen julkisuuteen, eikä sellaisia pieniä julkisuuksia, joissa vaihtoehtobändit elävät, juurikaan ole. Tai on hyvin vähän. Se on tappio kirjalliselle kulttuurille. Suuri osa kaikista viimeisten 150 vuoden musiikkia uudistaneista virtauksista on syntynyt pienten musajulkisuuksien sammalikoissa, joissa soittajat ja biisintekijät saavat kokeilla siipiään. Aina joskus sieltä singahtaa jotain myös suureen julkisuuteen, kun jonkun taiteilijan palapelissä osaset sellaisella tavalla loksahtavat yhteen. Ja vähän onnikin potkii. Sammalikkoon jääneetkään eivät ole häviäjiä. Musa on musaa. Ja kaikesta musasta ei jokaisen tarvitse eikä jokainen voikaan pitää. Kenenkään musamaku tai tyyli ei ole oikea ja toisen väärä. Olisiko sellainen ajattelu kirjallisuudessa mahdotonta? Suuressa perinteisessä kirjallisuusekosysteemissä se on mahdotonta, mutta pienten kirjallisten julkisuuksien synnyn kautta se tulee mahdolliseksi.

Ihan ajatusleikkinä, millainen voisi olla kirjallisuuden ekosysteemi ilman kustantajia, tai niin että kustantajien rooli olisi paljon nykyistä pienempi ja vain vaihtoehtoinen?

Se koostuisi tietysti paljolti kirjoittajista, sadoista tai tuhansista kirjailijoista, joista jokainen voi pienin kustannuksin ja varsin vähällä teknisellä osaamisella julkaista tekstejään internetissä haluamillaan tekijänoikeusvirityksillä. Joku pistää kaiken public domainiin copyleftillä, toinen yrittää myydä niitä ja onnistuu siinä tai sitten ei.

Olisi ammattilaisia, joilta voi maksua vastaan saada lausuntoja teksteistään ja ohjeita, tutorointia. Olisi freelance-tyyppejä jotka editoivat. Joku taittaa, jos niin halutaan – undergrond-kirjallisuus ei välttämättä muhi vanhoissa tyylikonventioissa. Olisi kuvittajia ja kuvataitelijoita, muusikoita, teatterilaisia. Mikä enää estää yhdistämästä kirjaan musiikkia ja videonauhoituksia, jopa liveä? Nykyisin olisi teknisesti mahdollista tehdä vaikkapa musiikkikirja, jonka jollain sivulla on iltaisin liveyhteys johonkin jazz-klubiin.

Mutta kirja ei kehity teknologian myötä, jos sen käsite jumiutuu vanhaan gutenbergiläiseen malliin, aivan niin kuin auton nopea kehitys alkoi vasta kun ymmärrettiin että se ei ole vain hevosettomat vaunut vaan jotain aivan uutta, jolla on oikeus olla erilainen.

Hajautuneessa ekosysteemissä jokainen tuottaja toimii yksin tai sitten shoppailee kasaan tarvitsemansa tiimin projekteihinsa, ilmenevät ne sitten ulos päin kirjoina tai vaikka performansseina. Jos jostakin projektista tulee sellainen että se kiinnostaa myös ns. suurta yleisöä, siitä vaan. Mutta Suuren Kirjalliskaupallisen Totuuden Haltijoiden (SKkTH) hyväksyntä ei enää olisi kenenkään kirjallisen esiintymisen edellytys.

On selvää että sellaisessa kirjallisessa miljöössä ei aina suuret rahat rapise, mutta missä muuallakaan raha aina ja luotettavasti pesii? Hajautuneessa tai ”vaihtoehtoisessa” kirjallisessa ekosysteemissä influensserien, vertaiskriitikoiden rooli korostuu. Kaikki eivät kerkeä lukea kaikkea, mutta ihmiset luottavat niihin kriitikoihin, joiden maun ovat todenneet vastaavan omaansa. Jos jonkun kriitikon seuraajapiiri kasvaa riittävän isoksi, hänestä tulee kansallinen vaikuttaja. Ei viran ja toimen tai mediansa arvovallan vuoksi, vaan koska hänellä on itse makunsa valinneita seuraajia.

Sellaisessa kirjallisessa miljöössä ei jää kirjoja julkaisematta. Niitä tulee tuhottomasti. Suurin osa ei saavuta suurta lukijapiiriä, mutta jos joku kirjoittaja välttämättä sellaista kaipaa, niin kannattaa mennä vaikkapa Lidliin suunnittelemaan päivittäistuotteiden mainoksia. ”Hae Costa Rica -kahvia puoli-ilmaiseksi tänään! Lidlistä!” Sellainen kirjallisuus myy eniten.

Luominen on itseisarvoista, ja jos hyväksyy sen, omasta hengentuotteesta saatava raha on hieno juttu mutta ei tärkein päämäärä. Ja jos sillä on jokin suurempikin vaikutus maailmaan, tietenkin sen parempi.

Happy
Happy
0 %
Sad
Sad
0 %
Excited
Excited
0 %
Sleepy
Sleepy
0 %
Angry
Angry
0 %
Surprise
Surprise
0 %