Kun näinä aikoina paljon pohditaan mikä olisi hyvää kesälukemista, niin ehkä saan ehdottaa jotain mikä ei ehkä ihan ensimmäisenä tule mieleen: Yrjö Kokon Lappi-kirjat.
Jotkut tuntevat Kokon lähinnä ihastuttavasta sadusta Pessi ja Illusia, mutta hänen tuotantonsa ehkä merkittävin osa ovat kuitenkin erämaakertomukset. Niistä useimmat kertovat Kokon omista kokemuksista sotien jälkeisessä Lapissa.
Minä itse olin noin kolmevuotiaasta asti ollut täysin varma siitä, että minusta tulee isona joko sotakirurgi tai sitten gynekologi, mutta kun sain jostain kirjakerhosta noin 12-vuotiaana Yrjö Kokon kirjan Laulujoutsen (1950), se oli varmasti yksi niistä tekijöistä, joiden johdosta ylioppilaskirjoitusten jälkeen kaikille tutuille yllätykseksi hakeuduinkin yliopistoon opiskelemaan biologiaa.
Yrjö Kokon Lappi-kirjat
Myöhemmin löysin ne muutkin: Sudenhampainen kaulanauha (1951), Ungelon torppa (1957), Tunturi (1961) ja Alli, jäänreunan lintu (1966). Näistä ehkä Ungelon torppa ensimmäisellä lukukerralla puhutteli minua vahvimmin. Se on kertomus eläinlääkäri Yrjö Kokon haaveesta asettua asumaan erämaan laidalle vaatimattomaan mökkiin ja valokuvata niemessä pesiviä sotkia (kuten telkkää Lapissa kutsuttiin).
Se on kaunis ja hitaasti etenevä kertomus, joka monella tapaa tuo mieleen Henri Thoreaun Waldenin (suom. Elämää metsässä), joka luultavasti olikin Kokolle kirjan esikuva. Hiljainen ja eleetön luonnonkuvaus ja ihmisen arkiset askareet erämaaympäristössä vetosivat minuun. Minä olen aina ollut kirjallisuuden vaikutukselle altis, ja olen yhä. Varmaan juuri Ungelon torppa vaikutti siihen, että joskus lukioaikana hakeuduin kesäksi Lappiin metsähallituksen palovartijaksi. Pari muuta kirjaa heitti minut muutama vuosi myöhemmin reppu selässä Argentiinan ja Chilen Tulimaahan. Ihminen on vaikutuksille altis, hyville ja pahoille.
Palovartijana asuin yksin pienessä mökissä Lihttomuorvarik-tunturin huipulla ja kiikaroin metsäpaloja. Sellainen oli minun Waldenini ja Ungelon torppani.
menneen maailman makua
Kaikki Kokon lappikirjat ovat sellaista klassista kirjallisuutta, joka ei vanhene ja saattaa nousta arvossa pitkänkin ajan mittaan. Ne ovat myös tarkkaa ajankuvaa elämästä ja kulttuurista joka on jo melkein kadonnut ja ohenee koko ajan.
Esimerkkinä siitä on Ungelon torpan kuvaus siitä miten tieteelliseen koulutuksen saanut Kokko joutui toteamaan, että hänelle Lapissa usein kerrotut tarinat etiäisistä ovatkin täyttä totta. Niiden kokemiseksi pitää vain olla oikea mielenvire, sellainen joka ei kaupungin tohinoissa oikein onnistu.
Etiäinen on kaikkialla maailmassa iät ajat tunnettu ilmiö, joka tuntuu käyvän harvinaisemmaksi kaupungeissa (tai ainakaan niistä ei siellä niin herkästi puhuta), mutta vieläkin elää vahvana joillain maailman syrjäkulmilla.
Kokon kertoman mukaan Lapin syrjäseuduilla joissa ei ollut teitä ja oli vähän kulkijoita, ihmiset usein tiesivät kulkijan tulon etukäteen, koska hänen edellään kulki etiäinen. Se kolisteli portaissa, avasi oven ja asteli kuuluvasti tuvan poikki, ehkä istahti keinutuoliin, joka alkoi keinumaan. Joskus sen saattoi myös nähdä ja sillä tavoin tunnistaa tulijan. Tulija itse ei ollut tietoinen siitä, että hänen edellään kulki sellainen. Näin kertoo Yrjö Kokko. Ja se pitää joskus itse kokea ennen kuin sen uskoo.
Jos etsii hiljaista ja verkkaista kertomista, joka sopii kesäillan rauhaan, luonnontunnetta ja menneen ajan henkeä, Kokon lappikirjat voivat olla hyvä valinta. Ei hätäiselle lukijalle.
