…Kun ikä lisääntyy, minusta on alkanut tuntua yhä vähemmän houkuttelevalta lukea keskinkertaista kirjaa vain siksi että se on uusi...
Niinpä olen vuosi vuodelta siirtynyt yhä enemmän lukemaan vanhoja kirjoja vastailmestyneiden sijaan.
Kyse ei ole siitä, että olisin menettänyt kosketuksen nykyaikaan ja pitäisin kaikkea vanhaa parempana kuin ”uusia höpsötyksiä”. Toki ennenkin julkaistiin keskinkertaisia kirjoja, jopa enimmäkseen. Mutta silti suurin osa todella hyvistä tai merkittävistä kirjoista on julkaistu jo vuosia sitten. Ja niin tulee olemaan vastakin. Mitenkä muka? No, se on puhtaasti tilastollinen tosiasia.
Maailmassa on tähän mennessä julkaistu yhteensä ehkä jotain alle 200 miljoonaa kirjaa. Uusia tulee vuosittain lisää ehkä noin 3 miljoonaa. Luvut ovat hyvin summittaisia, mutta suuruusluokat ovat karkeasti uskottavia. Suomessakin on julkaistu satoja tuhansia kirjoja. Uusia tulee kaikki luokat mukaanlukien ehkä hieman alle 10 000 vuodessa.
Vaikka julkaiseminen onkin nyt runsaampaa kuin koskaan ennen, kunakin vuonna ilmestyvien uusien nimikkeiden määrä on korkeintaan prosentin tai parin luokkaa siihen asti julkaistuista. Ja rehellisyyden nimissä: todella merkityksellisiä kirjoja on julkaistuista aina vain pieni vähemmistö. Niitä on kunkin vuoden sadossa korkeintaan muutamia satoja, kaunokirjoista muutamia kymmeniä. Aiemmin julkaistujen joukossa niitä on yhteensä jopa kymmeniä tuhansia.
Toki kirjat myös voivat menettäää merkitystään vanhetessaan. Tietokirjat jäävät jälkeen ja kaunokirjojen ajankohtaiset teemat liukenevat sukupolvien saatossa kun kulttuuri ja elämän olosuhteet muuttuvat. Myös ihmisten kirjallinen maku vaihtuu ja kirja sitä kautta voi tulla huonosti sulavaksi.
Mutta reippaan punaposkisten uutuuskirjojen ja jo terminaalisten tutisevien kirjavanhusten välissä sijaitsee suurin osa koskaan julkaistusta kirjallisuudesta. Suomessakin se tarkoittaa satoja tuhansia kirjoja, joista suurimmasta osasta et ole koskaan kuullutkaan.
Kaunokirjallisia teoksia julkaistaan meillä nykyisin ehkä vähän yli 2000 joka vuosi, väittää ChatGPT. Se on varmaan suuruusluokkana jotensakin kohdallaan. Minäkin olen elämäni mittaan lukenut tuhansia kaunokirjoja, mutta ne ovat vain pieni raapaisu suomeksi julkaistun kirjallisuuden pintaan. Enkä ole aina ollut kovin tarkka laadun suhteen. Pentuna luin kyläkirjastossa hyllyjä laidasta laitaan.
Mutta kun ikä lisääntyy, minusta on alkanut tuntua yhä vähemmän houkuttelevalta lukea keskinkertaista kirjaa vain siksi että se on uusi. Uutuus ei ole pysyvä kvaliteetti. Se on se jonka kirja kaikkein nopeimmin menettää. Pitkässä juoksussa sillä ei ole mitään merkitystä: jokainen kirja on joskus ollut uusi, mutta mikään niistä ei ole sitä enää parin vuoden kuluttua ilmestymisestään. Kyllä lukemisen perusteluna pitää olla ihan muut arvot, minusta.
Kirjan arvostamisessa on paljon joukkoliikkeen omaisia piirteitä: markkinoinnin synnyttämiä makuhyökyjä ja kirjallisen kulttuurin pikkuporvarillisen eliitin dominanssia, kustannusyhtiöiden tarjonnan tekemää suodatusta eli ”hyvän kirjallisen maun koulutusta”, jne.
Mutta kyllä kirjan hyvyys lukijalle kuitenkin on pohjimmiltaan subjektiivinen asia. Se on lukijan ja kirjan välinen monimutkainen dynaaminen suhde, joka muuttuu elämän mittaan. Tänään minä arvostan aivan eri kirjoja kuin viisikymmentä vuotta sitten. Jopa Mika Waltarin Sinuhe, kun yritin äskettäin lukea sen taas kerran, ei maistunut enää.
Waltarin visio ei ole muuttunut, ei tarina eikä teksti. Mutta nyt Sinuhen kaavamainen herkkäuskoisuus tympäisi. Minä en nähnyt siinä enää universaalia totuutta miehestä ja miehen halusta, en pystynyt eläytymään häneen enää. Tuli sama tunne kuin katsoessa kauhuelokuvaa jossa sankari menee pimeään kellariin vaikka jokainen katsoja tietää että se ei ole viisasta kun tuollainen soitto soi taustalla.
Sinuhe kirjana on sama kuin ennenkin, mutta minä olen nyt eri. Objektiinen totuus kirjan hyvyydestä tai huonoudesta pakenee.
Waltarin tapaus myös paljastaa yhden kirjallisuuden mysteereistä, jotka tekevät siitä niin kiehtovan. Hyllyssä hiljaa seisova kirja ei ole kuollut eikä edes nuku. Se muuttuu koko ajan, joka kerta kun sinulle tapahtuu jotain ja sinä muutut. Jokainen kirja muuttuu, sellainenkin jota sinä et ole vielä lukenut etkä ehkä koskaan tule lukemaankaan. Sillä kirja-sinulle ja sinä olette yhtä. Ei ole kirjaa-sinulle ilman sinua. Ja siksi paluu sellaiseen kirjaan jonka joskus luit mutta et pitänyt siitä, saattaa olla yllättävä.
Niin minulle kävi äskettäin kun otin käteeni Charles Baudelairen The Flowers of Evil (Pahan kukkia), josta on sanottu että se toi runouteen modernismin. Kirjan sisäkannesta näen, että ostin sen Saigonissa 23.5.1999. En muista sitä nimenomaista päivää, mutta kylläkin yleisesti ne ajat, ja sen etten koskaan oikein ymmärtänyt tätä kirjaa, kun istuin iltapäivien helteessä Saigonin, Hanoin ja Haiphongin vanhojen puiden varjossa ja yritin päästä siihen sisään.
Mutta nyt yhtäkkiä nämä runot aukeavat ja puhuttelevat. Uskon ymmärtäni miksi kirjasta sen ilmestyttyä 1857 kohistiin niin ja monet sen ajan kirjalliset hahmot joita arvostan, pitivät sitä merkkiteoksena. Hyvä kirja voi olla hyvä keskustelukumppani ja jopa vastaus joihinkin kysymyksiin, mutta ei ole vastauksia jos ei ensin ole kysymyksiä. Juuri siksi jokainen kirja elää sen mukaan mitkä kysymykset sinulla kussakin elämäsi vaiheessa ja tilanteessa on mielessäsi.
Siksi kirjan ikä ei merkitse minulle mitään. Elämän isot teemat eivät ole kirjan julkaisuvuodesta kiinni, niitä voi joku kirjailija käsitellä yhtä ansiokkaasti 1600-luvulla julkaistussa kuin 2000-luvulla ilmestyneessä teoksessa. Jos ne kirjassa kiinnostavat, vanha kirja voi olla uutta antoisampikin, monella tavalla.
Jos taas etsii vain tarinoita joihin voi hetkeksi samastua, se on helpompaa jos kirjan kuvaama ympäristö on lukijalle nykyajasta vaivattomasti tuttu. Mutta silloin kirjan antikin jää pienemmäksi. En vähättele viihteen merkitystä elämässä, mutta en myöskään ymmärrä miksi aikaa pitäisi erityisesti ”kuluttaa”. Se kuluu kuluttamattakin kunnes loppuu.
