”Joka suvussa on joku höpsö setä tai täti tai isoisä tai serkku, josta kuiskitaan että se koko ikänsä kirjoitti, kirjoja muka, mutta ei niitä koskaan saanut julkaistua, liekö kukaan muu edes niitä nähnytkään.”
Sotia on käyty aina, mutta ajatus geneerisestä tuntemattoman sotilaan haudasta syntyi tietääkseni vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Euroopassa haudattiin suuria määriä taistelukentiltä löytyneitä sotilasvainajia, joita ei enää pystytty tunnistamaan. Sittemmin tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä on pystytetty varmaan kymmeniä eri maihin, ja monet niistä ovat suosittuja turistikohteita. Niissä voi käydä kunnioittamassa sotilaita, jotka antoivat asian vuoksi henkensä, mutta eivät eläessään kerenneet saada siitä kiitosta.
Mitä jos samassa hengessä pystytettäisiin Suomeen tuntemattoman kirjailijan muistomerkki. Siis kunnioittaaksemme kirjoittajia, jotka omistivat paljon elämässään kirjoittamiselle eivätkä koskaan kerenneet saada siitä kiitosta.
MInä laittaisin sen vaikka Espoon Nuuksioon, jollekin synkälle korpitaipaleelle, mutta ei liian kauas luontokeskus Haltiasta, jotta turistit voivat yhdistää sen vaivatta ohjelmaansa.
Sillä turistinähtävyys siitä tulisi
Ja kun tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä on vaikka kuinka paljon, Tuntemattomalle kirjailijalle ei ole tietääkseni vielä omistettu yhtään lehtoa eikä patsasta. Meidän olisi ensimmäinen.
Joka suvussa on joku höpsö setä tai täti tai isoisä tai serkku, josta kuiskitaan että se koko ikänsä kirjoitti, kirjoja muka, mutta ei niitä koskaan saanut julkaistua, liekö kukaan muu edes niitä nähnytkään. Vainajan muiden paperien mukana menivät varmaan roskiin, jollei poloinen itse ennen kuolemaansa älynnyt polttaa niitä saunan uunissa.
Kyllä kirjoittajan osa on monesti kova. Pakko on kuitenkin nostaa pää juoksuhaudan reunan yli joka aamu, katsella ja sihdata ettei vihollisia ole liian lähellä, ja sitten taas kirjoittamaan. Heikko ravinto, unettomat yöt ja pahat sanat haavoittavat. Suurimmat sirpaleet vihlovat vielä vuosikymmeniä jälkeen päin. Eikä itsenäisyyspäivän alla ritarikuntamerkkiä edes ehdota kukaan.
Vähintä mitä yhteiskunta voi tehdä
Kyllä patsas kaikille kirjoittajan työssä vanhentuneille ja siitä vaille kiitosta jääneille olisi kohtuullista, vähintä mitä yhteiskunta voi tehdä. Siitä kirjoitettaisiin kaikissa maailman sanomalehdissä, ja kirjallisuutta rakastavien varakkaiden turistien virta olisi katkeamaton.
Sen juurella olisi myös hyvä järjestää matineoita, joissa tuntemattomat kirjailijat lukisivat tekstejään toisilleen ja viattomille luontokappaleille, kuten ketuille, ilveksille, korpeille ja kaikille muille taivaan linnuille, joita Nuuksiossa riittää.
Hyvä olisi myös, jos siellä olisi tulisija, jossa voisi taiteellisen resignaatioon vallassa polttaa tekstejään, tai ainakin niiden printtejä. Se antaisi tilaisuuksiin tunnelmaa, eikä olisi niin kohtalokastakaan, kun kuitenkin kotona on kovalevyllä tallessa joka sana.
