Miltei jokainen vähänkään vakavampi kirjallisuuden harrastaja tuntee Giovanni Boccaccion eroottisen klassikon Decameronen, jonka hän kynäili noin 1350. Mutta harva on tutustunut sen pikkusiskoon Heptameroneen. Sen todellisesta alkuperästä käydään yhä oppinutta väittelyä, mutta perinteisesti kirjan kirjoittajaksi sanotaan Navarran prinsessaa Margueritea (1492-1549), vaikkakin ensimmäinen versio kirjasta julkaistiin postuumisti vasta hänen kuolemansa jälkeen 1558.
Kuvassa on Marguerite noin 40 vuotiaana Jean Clouetin maalauksessa noin vuodelta 1530. Jos kirjoittaja todella on prinsessa Marguerite, hän on yksi eurooppalaisen romaanikirjallisuuden alkuäitejä, vaikka ensimmäisenä varsinaisena romaanina pidetty Cervantesin Don Quijote vielä olikin melkein sadan vuoden päässä (1605).
Decameronen eroottisuutta voi nykyihmisen silmin pitää hieman kyseenalaisena, koska tarinoiden pääpointti on useimmiten himo, synti ja oveluus rakkausasioissa, ei niinkään itse erotiikka, joskin tietysti kirjan elokuvallisissa esityksissä kerronnasta puuttuva eroottisuus on helppo tuoda esiin. Sama piirre luonnehtii myös Heptameronea
Se ei varmastikaan johdu sitä, että tuolloin erotiikka olisi ollut jotenkin laimeampaa, vaan siitä että keskiajan jälkeen vielä varhaisrenessanssissa saatavilla olevan seksuaalisen kuvaston ja kerronnan vähyys teki ihmiset herkemmiksi pienemmillekin ärsykkeille. Hienon naisen jalan näkeminen paljaana vaikka vain puolisääreen saattoi saada vielä 1800-luvulla eurooppalaisen herrasmiehen posket punastumaan intohimosta ja naiset pahastumaan moista kevytmielisyyttä.
Kirjan alussa pieni seurue ihmisiä tulvan, rosvojen ja karhujen ahdistamina hakee suojaa luostarista Pyreneiden vuoristossa. Ajankuluksi aletaan kertoa tarinoita. Tämä asetelma tietysti tuo heti mieleen paitsi Decameronen, myös Canterburyn ja Tuhannen ja yhden yön tarinat. Kertomusmuoto oli aikakaudelle luonnollinen, ei vähiten katolisen kirkon pyhimys- ja opetustarinoiden vuoksi, joille kaikki olivat runsaasti altistuneina.
Heptameronen tarinat ovat kertomuksia rakkaudesta, himosta, oveluudesta, onnesta ja epäonnesta, ja joskus rangaistuksesta. Sellaisena Heptameron on hyvin inhimillinen ja viihdyttävä kirja, jos ei muuta niin ajankuvana tai sielunmaisemana, jossa kirkon ankara vakavuus ja ihmisen luonnollinen taipumus lihalliseen ja henkiseen vapauteen raikkaasti kilvoittelevat.
Kirjaa luetaan yleensä Decameronen kaltaisena kaunokirjallisuutena, mutta ainakin osa Heptameronen tarinoista on historiallisista lähteistä voitu osoittaa todenperäisiksi. Ne olivat aikakauden skandaaleita, joista kuiskittiin asianosaisten selän takana.
Yhden version mukaan tarinat olisi todella kirjoittanut Marguerite, toinen taas sanoo että hänen palvelijansa kertoilivat niitä Margueritelle kun häntä kuljetettiin kantotulissa ympäri maata. Useimmat tutkijat nykyisin lienevät sitä meltä, että tarinoiden takana joka tapauksessa on useita kirjoittajia. Kirjasta on myös historian mittaan ollut liikkeellä ainakin 17 eri versiota, joissa tarinoiden määrä, järjestys ja yksityiskohdat vaihtelevat.
