”Haudan takana on säpinää. Maailman todellinen ontologia ei ole materialistinen vaan joko dualistinen tai monistis-idealistinen.”
–Sir Arthur Conan Doylen (1859 – 1930) luoma morfiinia nappaava huippuälykäs mutta eksentrinen salapoliisi Sherlock Holmes on jo sata vuotta ollut nokkeluuden ja päättelykyvyn paradigma. Yhdistelemällä hentoja ja muille huomaamattomia johtolankoja jäätävän kylmän päättelynsä avulla hän pystyi ratkomaan rikoksia joihin kukaan muu ei päässyt kiinni. Pystyäkseen kuvittelemaan Sherlockin monimutkaiset ja herkät ajatuskulut täytyi tarinoiden kirjoittajan itse ajatella jotensakin samaan tyyliin. Siksi on erityisen mielenkiintoista että Doyle oli aktiivinen spiritisti.
Spiritismi levisi 1800-luvun lopuilla Yhdysvalloista Eurooppaan ja valtasi nopeasti varsinkin brittiläisen ja ranskalaisen sivistyneistön mielenkiinnon. Perustettiin Englannin maineikas parapsykologinen tutkimusseura The Society for Psychical Research (SPR). Monet aikakauden tunnetuimmista, nyt maailmankuuluista tiedemiehistä ja -naisista puuhailivat sen piirissä aktiivisesti paljastaen huiputtajameedioita ja yrittäen älynsä ja erilaisten kokeiden ja testien kautta selvittää, oliko näissä ilmiöissä jotain totuuden siementä vai oliko kaikki kuolemaa pelkäävien ihmisten itsepetosta ja sillä rahastavaa huijausta.
ontologioiden kamppailu
Nykyihmisen on ehkä vaikea tavoittaa tuon ajan ihmisten intohimoista suhtautumista tähän kysymykseen. Taustalla oli monta sataa vuotta ankaraa kamppailua kahden ontologian (=olevaisuusoppi) kesken, dualismin ja materialismin.
Dualistit, erityisesti kirkot, sanoivat että ihmisellä on ruumis ja henki. Kuolemassa ruumis katoaa mutta henki (tai sielu) on kuolematon. Materialistit taas sanoivat että henki on puppua, ihminen on liikkuva ruumis. Kun se kuolee, elämä on ohi.
Kirkoilla oli toista tuhatta vuotta ollut totuuden monopoli yhteiskunnassa, ja sen vastustajia oli jopa poltettu tällaisten väärien mielipiteiden vuoksi. Nopeasti kehittyvä uusi tiede kuitenkin kasvatti suosiotaan. Kirkko puhui ja puhui vanhoja juttujaan, mutta tiede tuotti konkreettisia tuloksia. Tieteeseen sisään rakennettu materialismi alkoi syödä kirkkojen arvovaltaa, ja ikään kuin lapsi pesuveden mukana, vanha ja filosofisesti syvä ontologiakysymys lensi ulos ikkunasta.
Doyle liikkui Euroopan sivistyneistön porukoissa, kirjailijoiden ja tutkijoiden. Hän ei ollut niitä, jotka olivat valmiita siirtämään ontologiakysymyksen noin vain taka-alalle. Hän teki kaikkensa päästäkseen henkilökohtaiseen selvyyteen asiasta. Ja niin kuin useimmat muutkin asiaan kunnolla perehtyneet, hän tuli vähitellen siihen johtopäätökseen, että vaikka rahanahneita ja/tai luonnevikaisia huijareita ja hulluja pyörikin spiritistisen liikkeen ympärillä pilvin pimein, kohun takana oli aito ilmiö, joka ansaitsi tulla tieteellisen tutkimuksen kohteeksi.
spiritismi hiipuu
Tämä kanta kuitenkin jäi vähitellen vähemmistöön. Kun yhteiskunnassa yhä laajemmin ymmärrettiin, että tieto ei voinut perustua vanhoihin opetuksiin ja dogmeihin, ihmiset maallistuivat. Tieteellisesti sivistyneen ihmisen tuli olla materialisti. Koska tiede ei löytänyt mikroskoopillakaan ihmisestä sielua, sitä ei ollut olemassa. Kaikki höpötys kuoleman jälkeisestä olemassaolosta tuli lopettaa. Maineestaan tarkkojen tutkijoiden tuli yhä vaikeammaksi edes pohdiskella tätä kysymystä ja silti pysyä tiedeyhteisön kunnioitettuina jäseninä.
Sitä rataa on vähitellen tultu nykypäivään, jossa koko aihepiiri on tieteessä tabu. Tutkijat eivät enää keskustele klassisesta ontologiakysymyksestä, koska ”tiede on todistanut materialistisen eli tieteellisen maailmankuvan todeksi”.
tiede lankesi dogmatismiin
Kuitenkin tutkijoiden jo akateemisessa äidinmaidossa itseensä imemä käsitys että tiede olisi todistanut materialistisen ontologian eli nykyisen ”tieteellisen maailmankuvan” oikeaksi, on sekä historiallisesti että filosofisesti virheellinen. Tosiasiassa kiistaa ei koskaan ratkaistu, se vain jäi taka-alalle, kun se lakkasi kiinnostamasta tiedeyhteisöä.
Uskomus että materialistinen ontologia olisi tieteellisesti todistettu, on filosofisesti naiivi: ”tieteellistä maailmankuvaa” ei edes periaatteessa voi todistaa tieteen keinoin, sillä tieteen tietoteoria (tieteen epistemologia) perustuu materialistiseen ontologiaan. Eli se EDELLYTTÄÄ että mikään muu kuin materialistinen ontologia ei voi olla totta.
Tämän riippuvuuden tunnistaminen vaatii kuitenkin paljon syvempää perehtymistä tieteen filosofiseen pohjaan kuin useimmilla tutkijoilla nykyisin on, aivan riippumatta siitä miten kovia he kenties ovat omalla erityisalallaan.
Jos maailma on dualistinen tai idealistinen, eivät likikään kaikki tieteen perusvälineistöön kuuluvat päättelysäännöt toimi. Se ei näy tavallisessa arjessa ja tavanomaisissa tutkimusasetelmissa, mutta tulee vastaan aina kun lähestytään kipupisteitä, joissa ontologioiden ennusteet kohtaavat mutta poikkeavat toisistaan.
Näiden kohtauspisteiden etsiminen ja ontologisesti neutraali analyysi on ainoa tapa ratkaista klassinen ontologiakiista oikeasti. Joka sen vaivan näkee, joutuu toistuvasti toteamaan että materialismi häviää systemaattisesti kilpailijoilleen näissä pisteissä, ja on siis virheellinen kuvaus maailmasta. Tämän myös Sir Arthur Conan Doyle oivalsi. Oman elämänsä Sherloc Holmesina hän päätteli, että haudan takana on säpinää. Maailman todellinen ontologia ei ole materialistinen vaan joko dualistinen tai monistis-idealistinen.
tarvitaan neutraali tietoteoria
Jos tutkija haluaa ratkaista kahden ontologian kiistan rehellisesti, on hänen ensin löydettävä jokin neutraali epistemologia, joka ei jo lähdössä ole riippuvainen kummankaan kilpailevan ontologian tietoteoreettisista sitoumuksista. Sellaisia ei saa kaupan hyllyltä, joten se vaatii paljon ponnistelua.
Vaikeinta on vapautua niistä syvästi sisäistämistään päättelyperiaatteista, joita yleisesti luullaan itsestään selviksi ja universaaleiksi, mutta jotka itse asiassa ovat ontologiariippuvaisia. Jos niistä ei pääse eroon, on tuomittu operoimaan yhden ontologian sisällä. Ja jokainen ontologiatodistus oman järjestelmänsä sisällä on vain kehäpäätelmä. Raastuvassakaan ei rikollinen voi toimia omana tuomarinaan.
Doylen henkilökohtainen tilitys
Doylen kirja Haudantakainen elämä on hänen henkilökohtainen kertomuksensa siitä, miten hänestä itsestään vähitellen tuli spiritisti. Hän vakuuttui kuolemanjälkeisen elämän todellisuudesta siitä huolimatta että hänen suuresti kunnioittamansa tiede julisti koko aiheen pannaan. Se ei ole tiedemiehen kertomus, Doylehan ei itse ollut tutkija. Kirja kuvaa hyvin ja mielenkiintoisesti aikakauden henkistä ilmapiiriä ja sitä, miten rehellinen etsijä kamppailee, kompastellenkin, ymmärtääkseen miten asiat ovat todella.
Kirja on jo copyright-vapaa, ja olen tehnyt siitä Hypnozone-painoksen, jonka voi ladata itselleen ilmaiseksi.
