”Mikä ei tapa, se vahvistaa. Ja monesti se mikä tappaa, se vasta vahvistaakin.”
Jos pidät Tolkienin Sormusten herrasta, Robin Hobbin Narri-, Liveship- tai Assassin-sarjasta, Jack Vancesta, Roger Zelaznysta, Steven Erikssonista tai George Martinista, myös Segrfell-kirjat voivat ehkä miellyttää sinua. Niissä on suurta draamaa, jännitystä, romantiikkaa, mystiikkaa, sanalla sanoen elämää suurempia tarinoita, joissa värikkäät ja kiinnostavat, usein arvoitukselliset persoonat etsivät ja yrittävät ymmärtää kohtaloaan.
Segrfellin maailma on ruhtinaiden, lukemattomien salaseurojen ja voimakkaiden naisten maailma, jossa ihmiset ja jumalat kaikki pelaavat omia pelejään. Segrfellissä jokaisen juonen sisällä on toinen juoni ja vastajuoni. Mikään ei ole miltä ensin näyttää.
Segrfellissä ihmiselämä ei pääty kuolemassa. Kuten yksi tarinan hahmoista, Merte Panion, sanoo: ”Mikä ei tapa, se vahvistaa. Ja monesti se mikä tappaa, se vasta vahvistaakin.” Jokainen ihminen on osa jotain suurempaa tarinaa, joka jatkuu elämästä, kuolemasta ja uudelleensyntymisestä toiseen. Kuitenkin vain harvalla on se kyky, tai taakka, että hän muistaa aiemmat elämänsä ja voi jatkaa siitä mihin edellisellä kerralla jäi. Yksi niistä harvoista on Dermunin temppelin Musta andi, jonka tarinaa kerrotaan sarjan ensimmäisessä kirjassa.
Fantasiakirjallisuutta monet pitävät ”vain eskapismina”, todellisuuspakona, mutta ei se siinä suhteessa eroa mistään muusta kaunokirjallisuuden lajista. Kaikki kirjallisuus edellyttää kykyä irtautua arkitodellisuudesta hetkeksi maailmaan jonka lukija hyväksyy todeksi lukemisen ajan. Useimmat kaunokirjat ovat jonkun keksimiä tarinoita, ja kirjailijoiden tekniikat tarinan luomisessa voivat olla millaisia tahansa.
esimerkki Alistair MacLean
Alistair MacLean kertoo kirjastaan Saattue Murmanskiin että hän aloitti piirtämällä paperille viivottimella viivan. Se edusti tulevaa kirjaa alusta loppuun, saattuetta Englannista Murmanskiin suojelevaa sotalaivaa. Sitten hän piirsi sen alle joukon eri mittaisia viivoja, jotka edustivat kirjan henkilöitä. Kun sellainen viiva loppui kesken kirjan, se tarkoitti että siinä kohdassa henkilö kuoli, ja vastaavasti hän lisäsi tarinaan uuden henkilön aina kun alkoi uusi viiva.
Kun viivasto näytti mukavalta, hän alkoi kirjoittaa laivan tarinaa. Niin syntyi yksi merisotaromaanien parhaista klassikoista. Tai niin minä ainakin ajattelin kun kauan sitten luin kirjan. En tiedä mitä minä ajattelisin siitä nyt.
miten minä kirjoitin?
Kun minä kirjoitin Segrfell-sarjaa, tekniikka oli aivan toinen. Minulla oli koko ajan tunne, että tämä historia oli jo olemassa ja minä vain kirjoitin sen muistiin. Suunnittelin kyllä juonta ja tapahtumia, mutta monesti kirjan henkilöt tekivät ratkaisevassa tilanteessa aivan toisin kuin olin suunnitellut. Silloin ei auttanut muuta kuin mennä mukaan, antaa tarinan tapahtua niin kuin sen henkilöt oikeasti halusivat.
Niin teki esimerkiksi Miren Daman lähtiessään Talvikaupungin Bar Gennareista (ymmärrät tämän jos joskus luet kirjan). Silloin koko minun mielessäni ollut tarinan loppuosa meni aivan uusiksi, puolivälissä kertomusta. Nyt jälkeen päin sanoisin: onneksi. Sillä vain niin tarinasta tuli tosi.
Miten voi jokin asia fiktiivisessä kertomuksessa olla totta tai ei totta?
Siihen minä en osaa vastata. Se vain tuntuu olevan niin. Intuitio sanoo niin. En tiedä muista kirjoittajista, mutta minä olen tottunut luottamaan siihen. Monta kertaa on osoittautunut että se on paljon viisaampi kuin minä, tietää ja ymmärtää enemmän, joskus sellaistakin jota se periaatteessa ei voi tietää, mutta tietää kumminkin.
