”Jossain voi aivan hyvin olla, ja lyön vetoa että onkin, sellainen kirja josta vain sen kirjoittaja pitää. Mutta sille lukijalle se voi olla kaikkein paras kirja, kaikista maailman kirjoista ainoa joka sanoo juuri sen mitä hän ajattelee ja tuntee. Ja niillä sanoin että hän sen ymmärtää. Jos jostain toisesta kirjasta pitää sata tuhatta tai miljoona ihmistä, ei se tee siitä yhtään sen parempaa.”
–Ihmiset pitävät fiktiivisistä kirjoista hyvin erilaisista syistä. On niitäkin, jotka sanovat, että esimerkiksi romaanien lukeminen on vain eskapismia. Mutta onko eskapismi aina pahasta? Eikö se oikein käytettynä ole yksi ihmisen suurimmista vahvuuksista ja ainutlaatuisuuksista? Olla ajatuksissaan hetki toisin. Mitä muuta luovuus on? Kyvyttömyys astua ulos laatikostaan edes leikin päiten kertoo jo kuivettuneesta sielusta. Historia myös osoittaa, että kaunokirjallisuus parhaimmillaan on suuri vaikuttaja. Esimerkkejä löytyy ummetukseksi asti, joten mainitsen vain ensimmäisenä mieleen tulevan.
Olkoon se vaikka Aleksandr Solzhenitsynin Gulag – vankileirien saaristo. Sen arvo todistuskappaleena ja innostajana ei ole vieläkään lakannut, ja tiedetään että se kuuluu kirjallisuuteen jota Venäjän johtaja Adolf Putler syvästi inhoaa. Se jo kertoo siitä miten ansiokas teos se on. Putlerin pelko ei ole aiheeton. Totuus ja nauru ovat diktaattorille vihreää kryptoniittia. Pienikin annos niitä heikentää ja suuri tappaa.
Jokainen myös tietää omasta kokemuksestaan kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet omaan elämään suuresti ja myönteisellä tavalla, joko viisaudellaan, hauskuudellaan, röyhkeydellään, estetiikallaan, tai vaikka siksi että sai sen lahjaksi joltain merkitsevältä henkilöltä.
Jokainen voi ja saa arvottaa kirjoja omilla kriteereillään. Minä arvioin niitä jotensakin automaattisesti kolmessa ulottuvuudessa. Ne ovat Ajatus, Tarina ja Tyyli (ATT), tässä järjestyksessä. Jos yksikin niistä tekee vaikutuksen, se riittää siihen että kirja jää mieleen. Jos kaksi kriteeriä täyttyy, kirja jää mieleen pitkäksi aikaa ja siihen ehkä tekee mieli palata. Jos kaikki kolme kriteeriä täyttyvät, ollaan jo mahdollisesti elinikäisen rakkaussuhteen äärellä.
En rupea niitä kirjoja tässä luettelemaan, koska ei minun kirjallinen makuni ole sen suurempi totuus kuin kenenkään toisen, mutta mainitsen vain yhden nimen joka ensimmäisenä tuli mieleen, siksi että juuri se nyt sattumalta osuu silmiini kirjahyllyssä: Willy Kyrklundin pikkuruinen kertomus Mestari Ma. Se on repaleiseksi selattu, mutta en minäkään enää ole vailla palkeenkieliä.
Entä sitten huonot kirjat? Ei sellaisia oikeasti ole. Mutta on sellaisia jotka tekevät johonkin tiettyyn henkilöön vaikutuksen ja sitten sellaisia jotka eivät tee. Yksi sellainen kirja, joka ei ole koskaan onnistunut sytyttämään yhtään kynttilää minun ATT-kandelaaberissani, on Joycen Ulysses. Hetkittäin sen tyylissä (T) on raikkautta, mutta aina sen kohta tappaa luotaantyöntävän snobbaileva tajunnanvirta, joka rikkonaisuudessaan on niin patologinen että jos sellainen henkilö olisi oikeasti olemassa, hän olisi jossain hoidossa. Kirjan tarina (T) on vähäinen. Se ei sinänsä ole ongelma, mutta tajunnanvirran sotkuisuus tekee siitä vähäisestä liian ison numeron. Jos sinulla on sanottavaa vain vähän, minusta on kohteliasta ja esteettistä sanoa se säästeliäin sanoin. Ja lopuksi: sellaista ajatusta (A) en ole kirjasta löytänyt, jossa olisi jotain omaperäisyydessään kiinnostavaa.
Ja kuitenkin Ulysses (Odysseus) on kulttikirja. On ollut kirjallisen sivistyksen merkki ihailla sitä. Vähän niin kuin Stephen Hawkingin Ajan lyhyt historia, jonka kehuminen joitain vuosia sitten kuului sivistyneen humanistin imagoon vaikka ei olisikaan koskaan jaksanut lukea kirjaa loppuun. Aika harva humanisti jaksoi. Jokaiselle makunsa mukaan, eipä siitä muuta.
Minun on aina ollut vaikea ymmärtää niitä, jotka vakaumuksen syvällä rintaäänellä julistavat jonkun kirjan hyväksi ja toisen huonoksi. Näillä ihmisillä on usein paljon lukeneisuutta, mutta minusta tuntuu silloin aina että kirjallinen sivistys on silti jäänyt syntymättä. Sivistys ei ole lukeneisuutta, ei edes oppineisuutta. Se on pikemminkin mielentila, joka mm. ymmärtää oman rajoittuneisuutensa.
Jossain voi aivan hyvin olla, ja lyön vetoa että onkin, sellainen kirja josta vain sen kirjoittaja pitää. Mutta sille lukijalle se voi olla kaikkein paras kirja, kaikista maailman kirjoista ainoa joka sanoo juuri sen mitä hän ajattelee ja tuntee. Ja niillä sanoin että hän sen ymmärtää. Jos jostain toisesta kirjasta pitää sata tuhatta tai miljoona ihmistä, ei se tee siitä muille yhtään sen parempaa.
Kirjan todellisen hyvyyden voi ymmärtää vain sen kirjoittaja, joka lahjomattomasti tietää onko se juuri sellainen kuin hän halusi sen olevan. Kaikille muille kyse on vain makuasiasta. Ei miljoonakaan kärpästä koiran jätöksen ympärillä pörrätessään todista että paska on objektiivisesti hyvää. Mutta kärpäsillä on oikeus mielipiteeseensä. Niin minullakin.
Ja rehellisesti sanottuna: Minulla on sellainen kokemus elämästä yleensä, myös kirjallisuudesta, että kun minä näen kärpästen oikein pörräävän jossain, harvoin siellä on mitään sellaista, joka tekee minuun ollenkaan mieluisan vaikutuksen.
