Luin taas kerran Mary Stewartin Merlin-trilogian avausosan Kristalliluola, joka ilmestyi suomeksi 1972 — lukuvinkki niille, jotka eivät ole hänen kirjoihinsa tutustuneet. Kirja kertoo tarinan nuoresta Merlinistä, joka Stewartin kirjassa on etelä-walesilaisen pikkukuninkaan tyttärenpoika, jonka isää tytär ei ole suostunut paljastamaan. Poika on siis äpärä, ja koska hänellä on pelottava näkemisen kyky, häntä sanotaan selän takana pimeyden prinssiksi. Iso-Britannia kouristelee roomalaisvallan murenemisen keskellä, pikkukuninkaiden dynastiat kamppailevat, Merlin etsii itseään, kuljetaan kohti kuningas Arthurin aikaa. Upea kirja, yksi parhaista Merlin-tulkinnoista mitä on kirjoitettu.
Trilogian loppua, The Hollow Hills (1973) ja The Last Enchantment (1979), ei valitettavasti ole käännetty suomeksi, ei myöskään myöhempiä lisäyksiä The Wicked Day (1983) ja The Prince and the Pilgrim (1995). Mutta nekin on helppo löytää.
Kristalliluolaan liittyy minulla huvittava muisto, joka tulee mieleen aina kun otan jonkun Mary Stewartin kirjan käteeni:
Oli suomentunti lukion ensimmäisellä luokalla. Opettaja, josta emme erityisesti pitäneet, puhui kahdennuspartikkeleista, joita on alkuosa esimerkiksi ilmauksissa ”puti puhdas”, ”viti valkoinen”, ”supi suomalainen”, jne. Hän käski seuraavaksi tunniksi miettimään niitä lisää. Illalla luin Stewartin Kristalliluolaa ja huomasin siinä ilmaukseen “riti rinnan”. Se kuulosti erikoiselta, sillä en ollut koskaan ennen törmännyt siihen. Arvelin että ehkä ei opettajakaan. Painoin mieleeni, että “riti” on kirjan sivulla 128, viides rivi ylhäältä, kuudes sana.
Seuraavalla tunnilla opettaja sitten käski meitä luettelemaan muistamiamme kahdennuspartikkeleita. Minä vuorollani että “riti”. Kuten olin arvellutkin, opettaja tuhahti että muuten hyvä, mutta ei sellaista ole olemassakaan. Minä mietteliäästi katsomaan kaukaisuuteen, kuin muistelisin: “kyllä on… luin muutama vuosi sitten Mary Stewartin romaanin Kristalliluola, ja siellä kyllä oli sellainen… Se oli muistaakseni… sivulla 128, viidennellä rivillä, ja kolmas… neljäs… viides, ei kun kuudes sana vasemmalta.”
No, opettaja tietysti että heh-heh, mutta minä olin tiukkana. Sanoin että kirja varmaan löytyy kirjastosta, joka on aivan koulun vieressä, voisin hakea sen nyt heti ja tarkistaa asian. Opettaja (pilkallisesti) että mene nyt sitten. Juoksin kotiini, joka myös oli aivan koulun vieressä, hain kirjan pöydältäni, toin sen luokkaan, avasin sen, etsin sivun 128 ja ojensin kirjan opettajalle:
“Tässä se nyt on, sitä minä muistelinkin, mutta en ollut kyllä ihan varma kun siitä on jo niin monta vuotta kun minä luin tämän”.
Voi sitä tyydytyksen tunnetta, minkä kirjallisuus taas kerran minulle antoi.
Ceterum censeo: Vanha kirja on monesti parempi kuin pussillinen uusia.
