Kirja on aina kirjoittajan viesti lukijalle, ihmiseltä ihmiselle. Se on vähän niin kuin pulloposti, jossa lukee ”Löytäjälle”, ja kirje alkaa: ”En tiedä löytääkö tätä postia kukaan…”
–Kirjan ja lukijan suhde on mielenkiintoinen ja herkkä. Nykymaailmassa se on ryhmäavioliitto, jossa on näiden kahden lisäksi mukana suuri joukko muita huonemiehiä, jotka vaikuttavat siihen miten näiden kahden kohtaaminen tapahtuu, jos tapahtuu.
Ensimmäisenä on kustantaja joka kulttuuristen ja taloudellisten arvioidensa pohjalta päättää mitä julkaistaan, sitten kirjakaupat jotka panostavat eri kirjoihin eri tavoin, kriitikot jotka esittelevät sivistyneitä kirjallisia näkemyksiään, eduskunta joka säätää kirjan jakelua ja verotusta koskevat lait, kirja- ja kustannusalan organisaatiot jotka lobbaavat omia tavoitteitaan, kirjastot jotka päättävät mitä kirjoja tarjoavat ja missä määrin, divarit jotka myyvät tien päälle joutuneita orpokappaleita, kierrätyskeskukset joissa hylätyt kirjat onnettomina odottavat edes ilmaiseksi ottajaa jotteivät joutuisi paperinkeräykseen tai lämpöenergiaksi, jne… Kirjan ympärillä on tungosta.
Kuitenkin kirja on aina kirjoittajan viesti lukijalle, ihmiseltä ihmiselle. Se on vähän niin kuin pulloposti, jossa lukee ”Löytäjälle”, ja kirje alkaa: ”En tiedä löytääkö tätä postia kukaan…”
Sillä kirja, myös romaani, on aina keskustelun avaus, puhuttelu: ujo ”moi!”
Jollain kirjalla on enemmän sanottavaa kuin toisella, ja joskus viesti on helpommin huomattavissa ja ymmärrettävissä, joskus vaikeammin. Joskus se on helppo hyväksyä, joskus taas se ärsyttää tai suututtaa tai tuntuu aivan käsittämättömän typerältä. Kaikki ihmisten välinen viestintä on sellaista.
historia jatkuu eteenkin päin
Kirja on iso juttu. Sen vallankumous alkoi noin 1450, kun irtokirjakkeet keksinyt Johannes Gutenberg perusti kirjapainon Mainzissa Saksassa. Loppu on historiaa.
Mutta historialla on sellainen ominaisuus, että se ei lopu koskaan. Se on tulevaisuuteen päin vielä pidempi kuin menneisyyteen. Kirjan tuotanto- ja jakelujärjestelmä kuitenkin tuntuu juuttuneen Gutenbergin aikaan. Vaikka jo vuosikymmeniä on tietotekniikan kehitys tarjonnut välineitä, joita sopivasti kehittämällä ja käyttämällä voitaisiin kirjan ja sen lukijan kohtaaminen hoitaa ilman välikäsiä, niin ei ole tapahtunut.
Osittain se varmasti johtuu siitä, että lukijat ovat tottuneet vanhaan systeemiin, osittain siitä, että vanhan systeemin toimijoilla on siinä niin paljon kiinni etteivät ne halua muutosta. Osittain siitäkin, että teknologia ei ole kehittynyt niin nopeasti kuin vielä vaikkapa kymmenen vuotta sitten näytti.
Mutta olen varma siitä, että aivan näinä vuosina sekin asia on muuttumassa. Tai ainakin muutokseen on ensimmäistä kertaa todella aito tekninen mahdollisuus. Ei ole enää mitään pakkoa siihen, että kirjoittajan ja lukijan kohtaaminen olisi välttämättä massatapahtuma, jossa suuri joukko toimijoita huseeraa välimiehinä kassakoneiden kilistessä, kun yksi pieni ihminen haluaa perehtyä siihen, mitä joku toinen pieni ihminen on ajatellut.
lukija voi kohdata kirjailijan suoraan
Nykyteknologia tekee mahdolliseksi kirjojen välittämisen lukijalle ilman välikäsiä. Se tekee julkaisemisen paljon nopeammaksi ja kirjan ostajalle halvemmaksi, ja silti nostaa tekijän kappaleelta saamaa työpalkkaa. Eivätkä asuinhuoneiden seinät enää täyty iiiiiiihanista mutta pölyisistä kirjahyllyistä ja kirjoista, jotka valitettavasti aiheuttavat monelle allergiaa ja jotka viimeistään perikunta tyhjentää kierrätyskeskukseen tai suoraan roskiin.
Pahimmassa tapauksessa hyllyyn kertyneet ja turhiksi käyneet kirjat muuttuvat ilmakehän kiertoihin hiilidioksidiksi joka kiihdyttää pienen kirjallisen potkun verran ilmastonmuutosta. Sillä maut ja arvot muuttuvat sukupolvesta toiseen. Minun nuoruuteni kirjallinen löytö enää hyvin harvoin puhuttelee minun lapsiani, lapsenlapsista puhumattakaan. Minunkin hyllyissäni on tuhansia kirjoja jotka minulle olivat ja ovat ovia jonnekin, mutta minun lapsilleni eivät merkitse mitään. Niin maailma muuttuu, Eskoseni. Jokainen sukupolvi etsiii omat ovensa. Hyvä niin. Painettujen kirjojen hordaaminen kotiin ei enää ole hyvä idea.
Tietysti on mahdollista sekin, että kirja ja lukija eivät ilman perinteisiä jakelu- ja markkinointikanavia kohtaa, ja toisenlainen ajattelu on haihattelua. Mutta minä otan sen riskin ja tarjoan tästä eteen päin kaikki kirjoittamani kirjat luettavaksi vain ilman välikäsiä, sähköisinä, ja ainoastaan niin. Näitä ei tulla painamaan koskaan.
Minä olen ennen tätä julkaissut yhden painetun romaanin (Segrfellin unikuningas, Teos 2013)) ja melkoisen joukon populaaritieteellisiä kirjoja joissa olen mukana kirjan toimittajana tai/ja yhtenä kirjoittajista. Mutta yhtään puuta ei enää kaadeta sen painamiseksi mitä minä olen sanonut ja ajatellut. Asiasta lisää täällä.
