Joku lukija ihmetteli, miksi Segrfell-sarjassa ihmiset eivät kuole lopullisesti niin kuin maailmassa oikeasti tapahtuu. Segrfellissä jokainen syntyy yhä uudestaan, vaikka harva koskaan muistaa aiempia elämiään. Dermunin temppelin Musta andi Helan Benn muistaa.
Vastaus lukijan ihmettelyyn on, että tosiasiassa juuri niin maailma toimii, siis tämä ihmisen maailma, jossa minä juuri nyt tätä kirjoittaessani istun vaatimattomassa hotellihuoneessa Vietnamissa Dong Hoin kaupungissa. Täälläkin jokainen syntyy yhä uudestaan, mutta harva sitä muistaa,
Siis vaikka Segrfell-sarja on fantasiaa, juuri se osa Helan Bennin tarinasta ei ole. Minä pidän jälleensyntymistä todistettuna tosiseikkana. Aineistot, jotka todistavat sen, ovat rikkaat ja runsaat, mutta länsimaiden toisaalta skeptisessä, toisaalta kirkolliskristillisessä ilmapiirissä harva koskaan kunnolla perehtyy kysymykseen eikä siksi tiedä sitä. Kuolemanjälkeisyys kuuluu niin sanottuihin Suuriin Kysymyksiin, ja useimmat uskovat, että niihin ei ihminen voi saada empiiristä, faktaperusteista vastausta.
Höpsistä. Kaikkiin kysymyksiin voi saada vastauksen, mutta tie vastauksiin ei aina ole helppo. Vaikeinta on monesti se, että on oltava valmis heittämään roskiin omat rakkaimmatkin uskomukset sitä mukaa ja aina kun osoittautuu että maailma kertoo sinulle aivan muuta. On kuunneltava maailmaa, ei omia uskomuksiaan eikä kulttuurisesti perittyjä dogmeja vaikka niitä toistelisivat mitä viisaimpina pidetyt miehet ja naiset tai tieteen akateemikot.
Amicus Plato sed magis amicis veritas.
Monia pitää loitolla tästä totuudesta tieteen tietoteorian väärin ymmärtämisestä johtuva pölhöskeptisismi ja tiedeyhteisön ahdasmielisyys, toisia taas se, että nykykristillisyydessä jälleensyntyminen on tabu, vaikka alkuseurakunnissa siihen uskottiin laajasti. Toiset taas ovat älyllisesti laiskoja tai sitten koko asia ei edes kiinnosta.
Onko jälleensyntyminen perätön myytti vai vahvasti tuettu tosiasia, on jokaisen viitseliäisyyden takana selvittää. Se on toki pitkä tie, mutta hyvä alkukohta sille ovat esimerkiksi Virginian yliopiston professorin Ian Stevensonin ja hänen oppilaidensa julkaisemat tutkimukset.
Niitä on toki ankarasti arvosteltukin, mutta kaikki ”tieteellinen” kritiikki Stevensonin tutkimuksia kohtaan, jonka minä olen nähnyt, on ollut epätieteellistä roskaa. Syvän perehtyneisyyden sijasta se on perustunut joko riemakoivaan dogmaattiseen hybrikseen tai sitten tieteen omien metodologisten periaatteiden heikkoon ymmärrykseen.
Yllättävää kyllä, se on uskomattoman tavallista menestyneidenkin tutkijoiden keskuudessa. Luonnontieteissä on mahdollista menestyä jollain kapealla sektorilla ymmärtämättä tieteen filosofisista perusteista juuri mitään, tai edes aavistamatta että niillä on ratkaiseva merkitys kun tutkitaan sellaista asiaa, joka kolkuttaa tieteen hyväksymän ontologian rajoja.
Suurin osa tiedeyhteisöstä toki ei ole kritisoinut Stevensonia vaan on yksinkertaisesti sivuuttanut koko asian, koska siitä puhuminenkin nolottaa. Mutta Helan Benn ei siitä välittäisi. Segrfellissä tämäkin asia on toisin.
