Mineko Iwasakia (s. 1949) pidettiin 1970-luvulla Japanin kauneimpana naisena, ja sitä on paha mennä kiistämäänkään. Hän oli maailmankuulu geisha, jonka palveluksia käyttivät mm. Japanin keisarillinen hovi ja ulkoministeriö. Ne tilasivat häntä viihdyttämään Japanissa vierailevia kuninkaallisia, valtionpäämiehiä ja elokuvateollisuuden megatähtiä. Hän ansaitsi lyhyestäkin esiintymisestä suuria summia. Varttitunnin hinta saattoi olla tuhansia dollareita, sen ajan rahaa, jonka ostovoima nykyisin olisi melkein 10-kertainen.
Kunnes Mineko 29-vuotiaana yllättäen lopetti uransa geishana ja ryhtyi liikenaiseksi. Hän on ollut silläkin uralla menestyksekäs. Kirjassa Geisha of Gion (2002) hän kertoo tarinansa pikkutytöstä ensin Kioton geishakaupungin Gionin ja sitten koko Japanin ykkösgeishaksi. Kirja on uskomattoman mielenkiintoinen kurkistus vanhaan ja jo osin kadonneeseen geishakultuuriin, geishojen arkeen, geishaperinteisiin ja käytäntöihin.
Iwasakin mukaan geishoihin usein liitetty prostituutio ei ole geishakulttuuria vaan geishamaailman laidoille syntynyttä cosplayta, jossa geishoista haaveilevat miehet ja naiset saavat toteuttaa oikeisiin geishoihin kohdistuvia fantasioitaan. Tämä ei tetenkään tarkoita ettei geishoillakin olisi rakkauselämänsä ja romanssinsa, mutta Iwasakin mukaan se on jokaisen yksityiselämää, joka tapahtuu geishan roolin ulkopuolella.
geishakulttuuri on taiteen muoto
Varsinainen geishakulttuuri on taidelaji, johon sisältyy musiikkia, tanssia, runoutta, tarinaperinnettä, näytelmiä ja rituaaleja, joista kuuluisimpia lännessä ehkä ovat japanilaiset teeseremoniat, mutta niitä riittää myös esimerkiksi jokaisen vuodenajan perinteenmukaiseen vastaanottamiseen ja ihmisen ja yhteisön elämän tärkeisiin taitekohtiin, odotettaviin ja odottamattomiin.
Vanhassa geishamaailmassa kaikki toiminta koulutuksesta alkaen oli tiukasti määriteltyä ja jakautui koulukuntiin, joilla oli oma tunnistettava tyylinsä. Jokaista koulukuntaa hallitsi jokin okiya eli geishatalo, jonka johtajatar määritteli tutkintojen ja esiintymisen kriteerit ja piti kuria valtakunnassaan. Pääokiyan alla oli joukko samaan kouluun kuuluvia vähäisempiä taloja, joihin nähden pääokiyan johtajatar oli eräänlaisen paavin asemassa.
Olennaista oli aina ohjelman virheetön, sulokas ja taiteellinen esittäminen. Jokainen geisha periaatteessa osasi kaikkea, mutta käytännössä yleensä erikoistui johonkin. Parhaista tuli kuuluisuuksia. Niin on nykyäänkin, mutta se vanha geishamaailma jota Mineko Iwasaki kuvaa, oli jo silloin murentumassa sisältä ja reunoilta.
Eikä vähäisimpiä iskuja sille ollut Minekon oma lähtö maan kuuluisimmasta okiyasta, koska hän ei halunnut enää alistua käskyläiseksi perinteelle joka sitoi jokaisen kädet nuorimmasta harjoittelijasta kokelasgeishaan eli maikoon, valmiiseen geishaan ja jopa okiyan johtajattareen. Kun Minako kaikkien yllätykseksi jätti geishamaailman, hänestä oli juuri tulossa oman okiyansa ja koulukunnan johtaja. Hänen eronsa oli koko Japanissa sensaatio ja päivän pääuutinen.
Geishan koulutus oli rankka, se alkoi yleensä pikkutyttönä, ja siinä oli monta vaihetta, joiden taitekohdissa oli tiukka tutkinto. Arki oli vaativaa ja menestyvän geishan päivät olivat pitkät. Tavallisin työtehtävä oli jonkun yksityisen juhlaseurueen viihdyttäminen henkevällä ja sulokkaalla seuralla, joka virheettömästi heijasteli japanilaisia perinteitä.
Esiintymisistä maksettiin käytetyn ajan mukaan, ja hinta riippui kyseisen geishan maineesta ja suosiosta. Suosituimpien geishojen yhteen päivään saattoi mahtua suuri joukko lyhyitä esiintymisiä iltapäivästä myöhään yöhön. Lisäksi oli julkisia tilaisuuksia, joissa geishat esiintyivät joko puhtaasti viihteenä tai välttämättömänä osana juhlan rituaaleja ja perinteistä koreografiaa.
okiya oli naisten maailma
Okiyat olivat naisten hallitsema naisten maailma, johon miehet saattoivat olla suhteessa vain alihankkijoina tai maksavina asiakkaina. Useimmat käsityömestarit, jotka vastasivat esimerkiksi geishan puvuston suunnittelusta ja/tai valmistamisesta tai kampauksista, olivat miehiä ja he olivat palvelleet samaa okiyaa usein monta sukupolvea. Esimerkiksi geishan ja hänen puvustajansa suhde oli usein läheinen ja keskeinen geishan menestymiselle.
Spoilaamisen välttämiseksi en mene tarkemmin Minekon tarinaan, joka on yhtä aikaa traaginen, ihastuttava ja ehkä myös voimaannuttavakin, sillä se päättyy, kun Mineko päättää astua ulos kultaisesta häkistään, tavallisten ihmisten maailmaan, jossa kaikki ei ole ennalta säädettyä ja jossa joutuu ja ennen kaikkea voi itse kantaa vastuun elämänsä asioista.
Kirja on jo yli kaksikymmentä vuotta vanha, mutta on yhä myynnissä tai hankittavissa muuten käsiin. Minä ostin omani jostain lentokentältä silloin kun se oli vasta ilmestynyt. Siitä asti se seisoi minun hyllyssäni niiden kirjojen joukossa ”jotka minä varmasti vielä joskus luen”. Nyt oli sen aika.
Valokuvineen se on kaunis näkymä johonkin paljolti kadotettuun, joka myös auttaa ymmärtämään joitain Itä- ja Kaakkois-Aasian kulttuureille ominaisia piirteitä, jotka aika ajoin ihmetyttävät. Mineko on poikkeuksellisen älykäs ja tarmokas ihminen, jonka tarina synnyttää monia ajatuksia.
Maailma on ihmeellinen. Ei vähiten siksi, että meitä ihmisiä ja kulttuureita on niin moneen junaan.