Mitä jos eläimet oikeasti alkaisivat puhua? Miten yhteiskunta ottaisi sen vastaan? Entä eläimet? Olisiko seurauksena kaaos vai uusi uljas yhteiskunta?
Yksi ihmiskunnan suurista eettisistä kysymyksistä, vaikka sitä eivät kaikki vielä tiedosta tai tunnusta, on kysymys tuotantoeläinten oikeuksista. Ongelman tiedostamisen ensimmäisellä tasolla voidaan esittää kysymys, millaisissa olosuhteissa tuotantoeläimiä pidetään, onko niiden elämä eläimen oman luonnon ja omien tarpeiden mukaista? Toisella tasolla herää kysymys, onko ihmisellä ylipäänsä eettistä oikeutta kasvattaa eläimiä tappaakseen ne ja syödäkseen niitä?
Biologiassa vallitsi pitkään, ja sen jäljet tuntuvat yhä, behavioristinen suuntaus, jonka mukaan eläimillä ei ole varsinaista tietoisuutta, ei ajattelua, eikä tunteita, eikä niiden näennäisiin mielenilmauksiin tule tarpeettomasti liittää kuviteltuja inhimillisiä piirteitä.
Jokainen joka on koskaan tuntenut yhdenkään eläimen henkilökohtaisesti, tietää että se on ihan paskaa, yksi häpeällisimmistä pseudotieteellisistä suuntauksista tieteen historiassa, roskatiedettä. Totuus on, että askel vaikkapa siasta ihmiseen on evoluution mittakaavassa tavattoman pieni. Jokainen eläin on tunteva ja tiedostava olento, jolla on omat tarpeensa ja omat hyvän elämän edellytykset.
Kun ihminen eli täysin tai miltei luonnon oloissa yhtenä piruparkana muiden joukossa, kampaillen päivittäin olemassaolostaan, ei eettisiin pohdintoihin eläinten olemuksesta ja oikeuksista ollut varaa. Syö tai tule syödyksi. Mutta kun ne ajat on jo kauan sitten ohitettu ainakin ns. kehittyneissä länsimaissa, on olemassa eräänlainen eettinen imperatiivi, velvollisuus, esittää yllä olevat kysymykset.
On selvä, että osa kansalaisista ei kykene ajattelemaan sellaisella tasolla, ja se siitä heidän osaltaan. Mutta suurin osa pystyy ymmärtämään ongelman. Toinen asia sitten on, että muutosten tekeminen omassa elämässä, ja vielä enemmän yhteiskunnan, kulttuurin ja taloussysteemin mittakaavassa on vaikeaa. Juuri sitä käsittelee kaksiosainen Octolution -sarja. Kyseessä on science fiction, tarkemmin sanottuna sekä luonnontieteellinen että yhteiskunnallinen fiktio. Sarjan ensimmäisessä osassa Octolution 2027 painottuu luonnontieteellinen näkökulma, ja toisessa osassa Aurinkokaupunki yhteiskunnallinen näkökulma. Tarina on myös jännittävä. Se kertoo erään eläinoikeusaktivistien ryhmän suuresta ajatuksesta tehdä historian suurin ja hiljaisin terrori-isku, jonka jälkeen maailma ei enää ole entisensä.
Ote teoksesta Octolution 2027:
…Varis tepasteli hetken ympäriinsä ja nokkasi maasta maissinjyvän sieltä ja toisen täältä. Ei paljon ollut jätetty kaverille. Varis oli mielestään naakkojen ystävä. Se oli monta kertaa kutsunut ne haaskalle tien viereen, kun oli ensin itse syönyt itsensä kylläiseksi. Mieluummin naakat kuin vaikka supikoirat. Niitä hiiviskeli näillä nurkilla nykyisin aivan liikaa. Naakkojen johtaja katsoi syrjäsilmällä vanhaa varista. Molemmat olivat jo iäkkäitä ja olivat tunteneet toisensa pitkään. Ei naakalla ollut mitään tätä varista vastaan, mutta sen nuoremmat sukulaiset olivat usein pahantapaisia.
–”Hallå”, naakka rääkäisi, kun varis pysähtyi seisomaan sen eteen. Naakan ääni oli niin kuin metallilla olisi raavittu metallia, mutta sana oli selvästi tunnistettavissa. Varaston oven pielessä puuhaileva iäkäs varastomies kohotti katseensa haravasta jolla hän oli kaapinut pihalta irtoheiniä. Niitä oli varissut jostain rikki menneestä paalista.
–”Sanoitko sinä jotain?” hän kysyi toveriltaan, joka veltosti nojaili ovenpieleen ja oli juuri kaivamassa loppuunkäytettyä nuuskamälliä huulensa alta.
–”Häh?”
–”Sanoiko joku juuri hallå?” varastomies toisti ja katseli ympärilleen pihalla, mutta ei siellä ollut muita kuin he kaksi, ja pieni parvi naakkoja ja yksi varis.
–”En minä mitään kuullut”, toinen mies vastasi ja sylkäisi mällin maahan, jossa se värjäsi lumen pienellä alalla likaisen ruskeaksi.
–”Äläkä syljeskele noita tähän oven eteen”, haravamies tiuskasi. Hän oli toista vanhempi ja tunsi itsensä ikään kuin työparin johtajaksi.
–”Joo, joo”, nuorempi mies vastasi.
Vanha varastomies oli saanut hommansa valmiiksi ja kääntyi mennäkseen sisälle ja ripustaakseen haravan oven pielessä olevaan koukkuun, kun hän taas kuuli äänen takaansa. ”Tjäna, du gamla argbigga!”, ”terve, vanha kääkkä”, se sanoi ruotsiksi. Ääni oli matala ja karkea ja pahanilkinen ja tuntui kuuluvan jostain aivan läheltä.
Mies kääntyi nopeasti ympäri, mutta pihalla ei edelleenkään ollut muita kuin he kaksi ja muutama lintu…