”Ihan ajatusleikkinä, millainen voisi olla kirjallisuuden ekosysteemi ilman kustantajia ja kirjakauppoja, tai niin että niiden rooli olisi paljon nykyistä pienempi ja vain vaihtoehtoinen?”
–Kirjallisuus on niin iso juttu sekä kulttuurisesti että taloudellisesti, että sen ympärille on kehittynyt ihan oma ekosysteeminsä, jota voi kutsua Perinteiseksi Kirjallisuuden Ekosysteemiksi. Sitä hallitsevat kustantajat ja kirjakaupat ja sen huippupetona häärivät medioiden ammattikriitikot, jotka saalistavat sen kujilla repien veristä lihaa, tai välinpitämättömästi katsoen sivusta jotain ateriaksi liian laihaa kulkijaa, tai joskus ottaen armoihinsa jonkun joka virallisesti päästetään Merkittävien Kirjailijoiden Laumaan.
Ja kirja itse on vähän niin kuin pyörä: jo pitkään se on näyttänyt niin täydelliseltä että se ei ole perusidealtaan kehittynyt eteen päin vaikka koko muu maailma on teknologisessa murroksessa. Koko sen käsite on niin jumiutunut gutenbergiläiseen painoteknologiaan, että myös lainsäädäntö, silloinkin kun on puhe digitaalisesta kirjasta, roikkuu siinä ajatuksessa kuin sudenpentu nisässä pystymättä näkemään toisin. Niin oli joskus autonkin laita: sen todellinen kehitys alkoi vasta kun ymmärrettiin että se ei ole vain hevosettomat vaunut vaan jotain aivan uutta jolla on oikeus olla erilainen.
Ihan ajatusleikkinä: millainen voisi olla kirjallisuuden ekosysteemi ilman kustantajia ja kirjakauppoja, tai niin että niiden rooli olisi paljon nykyistä pienempi ja vain vaihtoehtoinen? Ja ammattikriitikoiden sijasta kirjoja arvioisivat toisilleen lukijat.
vaihtoehtoinen ekosysteemi
koostuisi tietysti paljolti kirjoittajista, sadoista tai tuhansista kirjailijoista, joista jokainen voi pienin kustannuksin ja varsin vähällä teknisellä osaamisella julkaista tekstejään internetissä haluamillaan tekijänoikeusvirityksillä. Joku pistää kaiken public domainiin copyleftillä, toinen yrittää myydä niitä ja onnistuu siinä tai sitten ei.
Ekosysteemissä majailisi vapaita ammattilaisia, joilta voi saada lausuntoja teksteistään ja ohjeita, tutorointia. Olisi freelance-tyyppejä jotka editoivat. Joku taittaa, jos niin halutaan, eikä undergrond-kirjallisuus välttämättä muhi vanhoissa tyylikonventioissa. Kirja voisi olla monen näköinen. Olisi kuvittajia ja kuvataitelijoita, muusikoita, teatterilaisia. Mikä enää estää yhdistämästä kirjaan vaikkapa musiikkia ja videonauhoituksia, jopa liveä? On teknisesti aivan mahdollista tehdä vaikkapa musiikkikirja, jonka jollain sivulla on iltaisin liveyhteys jazz-klubiin.
Hajautuneessa ekosysteemissä jokainen tuottaja toimisi yksin tai sitten shoppailisi kasaan tiimin projekteihinsa, ilmenevät ne sitten ulos päin kirjoina tai vaikka performansseina. Jos jostakin projektista tulee sellainen että se kiinnostaa myös ns. suurta yleisöä, siitä vaan. Mutta Suuren Kirjalliskaupallisen Totuuden Haltijoiden hyväksyntä ei enää olisi kenenkään kirjallisen esiintymisen edellytys.
vertaisarvioijien rooli korostuu
On selvää että sellaisessa kirjallisessa miljöössä ei aina suuret rahat rapise, mutta missä muuallakaan raha aina luotettavasti pesii? Hajautuneessa kirjallisessa ekosysteemissä vertaiskriitikoiden rooli korostuisi. Kaikki eivät kerkeä lukea kaikkea, mutta ihmiset luottavat niihin kriitikoihin joiden maun ovat todenneet vastaavan omaansa. Jos jonkun kriitikon seuraajapiiri kasvaa riittävän isoksi, hänestä tulee kansallinen vaikuttaja. Ei viran ja toimen tai mediansa arvovallan vuoksi, vaan koska hänellä on itse makunsa valinneita seuraajia.
Sellaisessa kirjallisessa miljöössä ei jäisi kirjoja julkaisematta. Niitä tulisi tuhottomasti. Suurin osa ei saavuttaisi suurta lukijapiiriä, mutta jos joku kirjoittaja välttämättä sellaista kaipaa, hän voisi mennä vaikkapa Lidliin suunnittelemaan päivittäistuotteiden mainoksia. ”Hae Costa Rica -kahvia puoli-ilmaiseksi tänään! Lidlistä!” Sellainen teksti myy eniten.
Luominen on itseisarvoista, ja useimmille luoville kirjoittajille omasta hengentuotteesta saatava raha on hieno juttu mutta ei tärkein päämäärä. Nykyinen kirjallisuuden ekoyssteemi palkitsee myyvyyden, mutta toisaalta toimii niin että systeemin luova ydin, kirjoittaja on kaikista systeemin toimijoista se, jonka palkka useimmin jää saamatta tai kovin pieneksi, koska se menee muihin maiskuttaviin suihin: kirjailijat ovat koko ekosysteemin yhteistä lypsykarjaa.
Vaihtoehtona olisi kirjailijan omaan suoramyyntiin perustuva systeemi, jossa kirjailija nykyistä suoremmin hyötyy teostensa myynnistä kun välilypsäjät puuttuvat. Kirjojen myyntihinnat voisivat laskea rajusti vaikka kirjailija saisi kirjaa kohden paljon paremman palkan työstään. Kaiken tämän tekee mahdolliseksi digitaalinen julkaiseminen kustantajien ulkopuolella.
Jakelun kannalta se on tietysti haasteellista, koska suurin osa lukijoista ei ole vielä tottunut digitaalisiin kirjoihin eikä siihen että kirjaa voisi etsiä massajakelukanavien ulkopuolelta. Vielä suurempi vaikeus on se, että suurin osa ”kirjallisuuden ystävistä” on todellisuudessa vain ”ilmaisten kirjojen ystäviä” eikä oikeasti halua maksaa harrastuksestaan ja nautinnostaan kirjailijalle, joka on nähnyt kirjan kirjoittamisen vaivan, kuukausien tai vuosien työn.
Hillomunkista ollaan valmiita maksamaan, ja iltapäivälehdestä jonka lukunautinto kestää 7 minuuttia ja muisto vain huomiseen jos sinnekään, mutta ei kirjasta jonka lukemisesta voi nauttia kymmeniä tunteja, ja joka voi jäädä senkin jälkeen mieleen vielä kymmeniksi vuosiksi osana ihmisen kulttuurista pääomaa.
Silti uskon että pitkässä juoksussa muutos on mahdollinen. Hyvää kirjallista kulttuuria ei ole se että kirjoja saa vauraassa maassa ilmaiseksi mutta kirjailija kituu, vaan se että kansalaiset ovat valmiita palkitsemaan kirjan kirjoittajan niiin että hän saa työstään asiallisen korvauksen. Tietysti kaikki kirjat eivät miellytä kaikkia. Sekin on mahdollista että jonkun kirjoittajan kirjat eivät miellytä ketään muuta kuin kirjoittajaansa. Mutta eihän niitä ole kenenkään pakko ostaa. Kirjallisessa ekosysteemissä ihmiset äänestävät jaloillaan. Niin pitääkin olla.
Mutta kukaan ei rakastunut Mika Waltariinkaan ennen kuin oli lukenut ainakin yhden hänen teoksensa. Pidätkö sushista vai et, selvisi sinulle aikaisintaan vasta kun olit ensimmäisen kerran maistanut sitä. Sama pätee kirjallisuuteen.
Minusta todellinen kirjallisuuden ystävä ei vain seuraa tunnettujen kriitikoiden suosituksia, jotka ovat vuosikymmeniä ohjanneet kirjojen myyntiä ja muokanneet kustannuspolitiikkaa ja yleistä makua ja käsitystä kirjallisen laadun kriteereistä.
Todellinen kirjallisuuden ystävä seikkailee kirjallisuudessa niin kuin huoleton reppuretkeilijä kaukomailla, ja kokeilee ja päättää itse. Pitkän päälle se johtaa kirjallisen kulttuurin uudistumiseen ja tarjotun sisällön monipuolistumiseen. Ja jos se johtaa kirjailijoiden itsejulkaisun yleistymiseen, se myös laskee kirjojen hintaa rajusti samalla kun se parantaa kirjailijoiden taloutta. Se on hyvää kirjallista kulttuuria.
Sen vastakohta on nykyinen kustantajien ja kriitikoiden portinvartijuuden kahlitsema kalliiden kirjojen kulttuuri. Yhdistettynä kirjojen ilmaisjakeluun kirjastoissa ja miltei ilmaiseen jakeluun kuukausihinnoitelluissa massajakelukanavissa se näivettää kirjallisen kulttuurin ytimen.
Kun useimpien kirjailijoiden työstään saama korvaus on niin heikko kuin se nyt on, ja kun tekoälyavusteinen kirjoittaminen ja jopa tekoälyn kokonaan tekemät kaunokirjalliset tuotteet yleistyvät rajusti aivan lähivuosina, ihmiskirjailija ei pian ole kilpailukykyinen tekoälykirjailijan rinnalla, jos nykyistä kirjallisuuden ekosysteemiä ei korjata rajusti ja pian. Sellainen on nyt näkymättömän käden kirjoitus seinässä. Sen näkee ken kykenee. Jos kiinnostaa, katso blogini Viimeinen kirjailija on jo syntynyt.
